Kaupan veriohukkaita eli verilättyjä eli veriplättejä koriin heittellessä Lemmeksen mieleen hiipi – taas kerran – ajatus siitä, miten hauskaa olisi edes joskus kokeilla tehdä niitä itse kotona. Ei sillä, että eineslätyissä mitään suoranaista vikaa olisi, halvemmaksikin varmaan tulevat, mutta Mummun veriruoat ovat aina olleet parempia kuin kaupan (ei sinänsä, että tässä olisi mitään yllättävää) ja Mummu nyt kuitenkin on Lemmeksen yli-idoli, mitä ruuanlaittoon tulee.

 

Yksi Lemmeksen parhaista ystävistä, Kotiruoka-kirjan näköispainos vuodelta 1908, sisältää seuraavanlaisen veriohukasohjeen, joka vaikuttaa oikeastaan sangen yksinkertaiselta. Pitää katsoa, jos joskus saisi aikaiseksi. Vertahan saa ainakin hiukan isommista ruokakaupoista (esim. Lemmeksen entiseltä työpaikalta) pakasteena ja eiköhän kauppahallista saisi tuoretavaraakin.

 

”Veriohukkaat.

(6 hengelle)

3 dl. verta,

3 » kaljaa tahi maitoa,

1 muna,

3 rkl. ohrajauhoja,

5 » ruisjauhoja,

4 » rasvaa,

½ sipulia,

1 rkl suolaa,

hienonn. valkopippuria,

½ tl. hienonn. meiramia,

voita paistamiseen.

 

Veri siivilöidään ja vispilöidään. Kalja tahi maito sekä jauhot lisätään siihen, seosta hyvin hämmennellen. Kuorittu, hienonnettu sipuli ruskeutetaan rasvassa, sekoitetaan joukkoon jäähtyneenä mausteiden kera. Ohukaspannu kuumennetaan, sivellään voilla ja siinä paistetaan taikinasta ohukkaita. Tarjotaan sulatun voin ja puolukkahillon kera.”

 

(Ihanan epäloogista tuo pisteen käyttö lyhenteiden perässä. :D)

 

Helpolta näyttää, eikö?

 

400 g (naudan) jauhelihaa

2 pientä sipulia

 

3,5 dl basmatiriisiä

6 dl vettä

2-3 lihaliemikuutiota

1 ps herne-maissi-paprikaa

1 pieni purkki herkkusieniä

 

mausteita

 

 

Ruoka itsessään on maailman yksinkertaisin laittaa. Jauheliha ruskistetaan pilkotun sipulin kera isohkossa wokkipannussa (tai vastaavassa), sekaan lisätään riisi, vesi, lihaliemikuutiot ja kasvikset (tuoreina suoraan pakastimesta ja säilykehyllystä... ) sekä tietty mausteet. Annetaan hautua välissä sekoitellen, kunnes neste on imeytynyt ja riisi on kypsää. (Lemmes joutuu yleensä lisäämään hieman vettä, riippuu riisistä.)

 

Lemmeksen yhden miehen arvostelijaraati (eli Mies) totesi mössön herkulliseksi, joskin pohti hapanimeläkastikkeen mahdollisesti sopivan sekaan erityisen hyvin. (Tämä tulkittiin vinkiksi.) Mausteina Lemmes kaatoi sekaan tai näki sekaan kaadettavan valkosipulista yrttimaustetta, valkosipulijauhetta (meillä tykätään valkosipulista), paprikamaustetta, pippurirouhesekoitusta sekä loraus ketsuppia. Suola-pippuri-linjallakin kuitenkin pärjää, jos niikseen.

 

 

Joskus kauan, kauan sitten, kun Lemmes oli vielä nuori, ihmiset kirjoittivat toisilleen kirjeitä – siis käsin – ja soittelivat toisilleen tahtoessaan kuulla kuulumisia. Nykyään käytössä ovat Facebook, sähköposti ja tekstiviestit, ja voi sitä, joka erehtyy puhelimessa kyselemään kuulumisia! Yleisin vastaus on kiukkuinen sähähdys: "Kato plokist!" Kaipa sitä Lemmeskin joutuu siis blogia kirjoittamaan, jotta saa samalla tavalla kiukkuisesti sähistä.

Tästä blogista tulee säännöllisen epäsäännöllisesti päivittyvä ruuanlaittoblogi. Lemmes on nimennyt tämän kesän projektikseni ruuanlaiton opettelun, joten tekstiä tullee muutaman kerran viikossa. Lemmes leipoo kerran, kaksi viikossa – ja toivon mukaan muutakin kuin sitä iänikuista pullaa. :D

Joskus, ajan ja energian riittäessä, Lemmes saattaa innostua jakamaan ajatuksiani uskontoihin (joskaan ei uskoon) ja kirjallisuuteen liittyen sekä tietty saarnaamaan, miten ennen kaikki oli paljon, paljon paremmin. Lemmes yrittää myös opetella kunnolliseksi naisihmiseksi Marttojen malliin – ts. Lemmeksestä tulee isona yhden naisen kotitalousihme. Satunnaisia käsitöitä ja sekalaisia kodinhoitotekstejä saattaa täten myös ilmaantua.

Mikäkö tämä blogi sitten oikeastaan on?
Yhden nuorehkon naisen epätoivoinen yritys todistaa, että kaikki nykynuoret eivät ole niin toivottomia kuin saattaisi olettaa.